Ostahdin eilen Annukalle Will Wrightin uutukaisen Sporen jota rouva tuossa tälläkin hetkellä tahkoaa innoissaan. Huolimatta Wrightin aikaisemmasta hittiputkesta, olin melko skeptinen Sporen suhteen, lähinnä siksi, että olen odottanut innolla pelin julkaisua kolmisen vuotta, jona aikana hypen määrä on kasvanut melkeinpä eksponentiaalisesti.
Spore on kuitenkin ainakin tähän asti lunastanut kaikki odotukset. Hahmojen luominen ja muokkaaminen on helppoa ja hauskaa, itse peli on kaunis ja helposti opittava. Brian Enon musiikit kuulostavat äärimmäisen hyvältä ja muutenkin pelin äänimaailma on viimeistelty ja miellyttävä.
En tarkoituksella itse koskenut peliin lainkaan, vaan tarkkaillut vierestä vaimon pelailua. Annukka ei ole kovin hardcore-pelaaja, vaan on keskittynyt aina hieman erilaisiin peleihin. Aikaisempia suosikkeja ovat mm. erilaiset karaoke- ja musiikkipelit, Animal Crossing, Innocent Life ja Drawn to Life.
Sporesta on tehty niin intuitiivinen ja ohjastava, että vaikka peli kuulema onkin haastava, ei sen pelaaminen ole vaikeaa. Tämä on valtava kompastuskivi niin monessa muuten hyvässä pelissä; pelintekijät yrittävät usein saada peliin lisää vaikeustasoa tekemällä pelin pelaamisesta vaikeaa, joka taas vähentää roimasti pelin viihdearvoa. Hienoa nähdä että Maxis on onnistunut välttämään tämän kaltaiset ongelmat.
Pitää itse vielä pelitestata Spore, mutta ainakin näin olanyli tarkasteltuna, peli vaikuttaa erittäin hauskalta, monipuoliselta ja ennenkaikkea tuoreelta. Kirjoittelen laajemmalti omista pelikokemuksistani jahka ehdin peliä omin käsin testata.
0 Responses to “Sporeilua”